...kuiske kuuluu: "joko saapi maistaa?" Saapi maistaa!

Tässä tulee toinen osa Kokeilevan Konditorion Tee-se-itse -yön tapahtumista. Tähän asti olemme siis saaneet aikaiseksi vaahtokarkkeja, tuorejuustoa ja viiliä, joista voit lukea ykkösosasta. Nyt vuorossa ovat ne suklaapopparit, daim ja jogurttijäätelö. Saatuamme vaahtokarkit, viilit ja tuorejuuston tekeytymään oli meillä siinä odotellessa nimittäin aikaa keksiä lisää kokeiltavaa. Ei kun kaappeja kaivelemaan!

Kun aikaansaannos oli suklaapoppareita, ei ehkä ole arvoitus, mitä sieltä kaapista sitten löytyi. Popcornit eivät tosin olleet sellaisia helppoja mikromallisia vaan ne piti poksauttaa kattilassa, ja kun se oli meille (kenties häkellyttävää kyllä) aivan uusi elämys, eka satsi meni vähän opetellessa. Noh, harjoitus tekee mestarin (väsyneeksi) ja toinen kattilallinen näytti ja maistui jo siltä, miltä pitikin. Sit reipas annos suklaata sulaksi ja popparit sekaan saamaan pinnalleen ihana ruskea kerros (olihan toki ensimmäisenkin satsin päällä kyllä ruskea kerros. Se ei vain ollut niin ihana.) Sitä seurasi touhun ehkä järjettömimmät hetket, kun nostelimme popcornit suklaasta leivinpaperille yksitellen. Ehkä se meni tarpeettomaksi näpertelyksi ja touhu olisi onnistunut helpomminkin, mutta kun me halusimme yksittäisiä suklaalla päällystettyjä popcorneja, eikä könttiä popcornsuklaata. Joten yhteenjämähtämisen estämisen varmistamiseksi me nostelimme ne leivinpaperille yksitellen ja siirsimme jääkaappiin jähmettymään.
 
Suklaapoppareiden jälkeen selasimme Googlea hakusanoilla "itse tehty" ja "tee se itse". Sieltä löytyi niin villejä asioita, että jos me joskus kyllästytään näihin leivontakokeiluihin, niin me perustetaan uusi I.T.T.S.I.-blogi, jossa kokeillaan niitä kaikkia! Yön pirteissä tunnelmissa kielelle ja mielelle oli hullun hyvien suklaapoppareiden jälkeen jäänyt kuitenkin yhä suklaa, ja niin päätimme kokeilla itse tehtyä daimia (reseptin voi bongata täältä). Noh, resepti on taatusti hyvä, mutta me vissiin ei olla. Jotain meni väärin ja sen sijaan, että olisimme saaneet hivellä makunystyröitämme ihanalla mantelikrokantilla, sai roskiksemme täytettä kivikovasta ja pahanmakuisesta köntistä ja sulahtaneesta nuolijasta. Ei siitä sen enempää, mutta annettakoon muuan pieni vinkki: jos olet juuri hämmentänyt parikymmentä minuuttia kuumaa voi-siirappi-sokeri -mössöä liedelläsi, niin on ehkä syytä miettiä, kannattaako sitä ehkä sittenkään kaapia sieltä muovisella nuolijalla. Nimimerkillä: mietin, kokeilin, harmistuin. RIP nuolija, huomenna lähdetään Ikeaan.

Takaiskusta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) päätimme tehdä vielä jotakin uutta. Googlen "itse tehty" -hausta löytyi pitkä lista itse tehtyjä jäätelöitä. Koska ajatus jätskimömmön hämmentämisestä pakastimessa tunnin välein ei aamuyön pimeydessä varsinaisesti lämmittänyt mieltä, ja toisaalta jäätelön tekeminen jäätelöstä tuntui mielestämme fuskaamiselta (sellainenkin resepti kyllä tuli vastaan...), eikä meillä oikeastaan ollut tarpeeksi kermaakaan juuri mihinkään ohjeeseen, päädyimme tekemään jotain aivan kermatonta! Siis jogurttijäätelöä! Siihen oli joku ohjekin, mutta se oli oikeastaan aika huono, eikä me sitä sen mukaan tehty kuitenkaan (oi reseptissä pitäytymisen jalo taito!). Tässä siis oma versiomme:

Yksi purkki (2dl) Valion vaniljajogurttia
noin 1/2 dl (saatto hujahtaa enemmänkin, ei me oikeastaan mitattu) tomusokeria
mansikoita ja mustikoita sopivasti mössättynä (ei se ole niin tarkkaa...)

Pistä aineet sekaisin ja tarkista makeus, annostele massa jäätelöpuikkomuotteihin (me saimme tästä satsista viisi puikkoa) ja tuikkaa pakastimeen jäätymään. Mene nukkumaan ja nauti aamupalajätskistäsi!

Näin me siis teimme. Oikeastihan jogurttina voi käyttää suunnilleen mitä vain jogurttia. Meillä nyt sattui olemaan Valion vaniljaa, mutta kyllä vaikka Ingmanin mustikka tai mummon marjaton mansikka jäätyy ihan yhtä hyvin. Sokeriakin tulee laittaa sopivasti, ja sehän voi jollekin tarkoittaa yhtä, toiselle toista ja jollekin jotakin ihan muuta. Mansi- ja mustikoiden tilalle voi pistää vaikka mangon makuista vauvasosetta, tai olla pistämättä. Ei sekään ole niin tarkkaa. Oikeastaan siihen jogurttiin ei tarvitse välttämättä lisätä yhtään mitään, jos ei halua, kyllä sen voi pakastaa ihan sellaisenaankin (on siis testattu sekin ja hyvää on!). Ja meidän nukkumaanmenoaikammehan oli siinä noin aamuviideltä eli tätä aamupalaa olisimme voineet halutessamme nauttia jo aamuseitsemältä, puikotetun jogurtin jäätymiseen nimittäin ei mene kuin pari tuntia. Eikä jogurttijäätelöä tarvitse pakastaa jäätelöpuikkomuoteissakaan, jos ei ole jäätelöpuikkomuotteja tai ei vain huvita pakastaa niitä jäätelöpuikkomuoteissa, voi vaikka pistää pakasterasiaan. Silloin tosin jäätyminen vie tovin verran pidempään ja jätskimassaa kannattaa kenties sekoitella aina once in a while. Niin ja "Tarjoile miten haluat!", kuten erään itse tehdyn jäätelön ohjeen laatija lopetti ohjeistuksensa.

Vaikka tällaisen operaation jälkeen tiskivuori on mahdoton ja joku ihmettelee, eikö täällä ikinä nukuta, on kuitenkin muuan erinomainen etu siinä, kun kokeilee monia juttuja yhtä aikaa. Silloin niitä voi nimittäin kokeilla myös yhdessä. Vai mitä luulette, miltä maistuu itse tehdyllä valkosipulituorejuustolla höystetty suklaapopparivaahtokarkki jogurttijäätelön kanssa? Mepä tiedämme. Kannatti sitä kokeilla!

Herkkua on siinä monenlaista, monenlaista...

Kokeilevan Konditorion Tee-se-itse -yö; ohjelmassa vaahtokarkkeja, tuorejuustoa, viiliä, suklaapopcorneja, daimia ja jogurttijäätelöä. Hervottomiin hetkiin mahtui palaneen käryä, sulahtanut nuolija, kahvinkeitin ja noin kuukausi takaperin talossa vierailleen Jasu-koiran karvoja, mutta myös onnistumisen kokemuksia ja suussasulavia makuelämyksiä. Niin paljon meillä on tästä kerrottavaa, että pilkoimme raporttimme kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä kerromme, miten syntyivät vaahtokarkit, mistä voi tehdä tuorejuustoa ja kuinka viilin kävi. Suklaapopparit, daim ja jogurttijäätelö jäävät siihen toiseen.

Touhujamme enemmän seuranneilla lienee jo käsitys suuresta rakkaudestamme vaahtokarkkeihin. Voinette siis kuvitella, kuinka suuri riemu siitä syntyi, kun eräs joukkomme jäsenistä tuumi, että voihan niitä tehdä itsekin! No se kun oli sanottu, niin pakkohan niitä oli sitten myös tehdä, ja kauppareissulla jäikin vaahtokarkit hyllylle. Netistä voi bongailla monenlaisia ohjeita tämän herkun luomiseen, joskin jotkin niistä neuvovat kuumentamaan vaahtokarkkitaikinan 117,3 asteeseen, jäähdyttämään ja kuumentamaan uudelleen 124,1 asteeseen, tanssimaan välissä pienen tanssin ja kiertämään kulhon kolme kertaa viheltäen samalla Ukko Nooaa silmät kiinni, mutta ei vaahtokarkkien teon tarvitse olla mitään salatiedettä! Tässä viimeöinen reseptimme, jonka löysimme tästä blogista, jonka kirjoittaja kertoi ottaneensa sen pienin muokkauksin joulukuun 2010 Trendi-lehdestä:

Vaahtokarkit

1,5 dl vettä

15 ml liivatejauhetta

2,25 dl sokeria

3 tl vaniljasokeria

ripaus suolaa

(voita ja tomusokeria voiteluun+jauhottamiseen)

Sekoita kulhossa liivatejauhe ja 0,5 dl kylmää vettä. Kuumenna 1 dl vettä kattilassa ja lisää sokerit siihen. Kiehuta keskilämmöllä 15 minuuttia välillä sekoittaen. Käynnistä sähkövatkain ja kaada sokerivesiseos liivateseokseen koko ajan vatkaten. Lisää suola. Vatkaa n. 10 minuuttia, kunnes seos on valkoista ja kuohkeaa. Voitele vuoka/rasia (n. 20x20) ja jauhota se tomusokerilla. Kaada vaahtokarkkimassa vuokaan ja tasoita pinta. Peitä kelmulla ja laita jääkaappiin tekeytymään kahdeksaksi tunniksi. Leikkaa palasiksi veitsellä tai piparimuotilla.

Kun muuten sanotaan "Käynnistä sähkövatkain", niin ei se ole leipurin hoksottimien aliarvioimista, vaan vatkain kannattaa ihan tosi käynnistää ensin ja vasta sitten kaataa sokerivesiseos liivateseokseen. Sitä nimittäin tarvitsee tosiaan vatkata koko ajan alusta asti, ellei nyt välttämättä tahdo pilata vaahtokarkkitaikinaansa.

Kokeilevan Konditorion väki poikkesi tavoistaan ja teki kiltisti ohjeen mukaan, ja hyviähän niistä tuli! Tosin emme halunneet tylsiä valkoisia vaahtokarkkeja, joten lisäsimme ennen vuokaan kaatamista sekaan hieman punaista elintarvikeväriä, niin että saimme söpöä vaaleanpunaista vaahtokarkkimassaa ja lisäksi osaan massasta myös vihreää elintarvikeväriä, niin että saimme... noh, harmaata. Niin ja koska "more is more!", teimme totta kai tupla-annoksen. Emmekä me nyt ihan oikeasti jaksaneet 8 tuntia odottaa, mutta kyllä ne iloksemme ihan valmiita oli, kun neljän tunnin jälkeen niitä leikkelimme ja maistelimme.

--------

Seuraava kokeilu ei kenties ole ihan puhdasta konditoriointia, mutta kun kuulee näin houkuttelevan idean, niin a man's gotta do what a man's gotta do (eikä meillä tällaisissa asioissa muutenkaan olla turhan tarkkoja).

So I ask you to fasten your seatbelts, there's turbulence ahead!

Kolme askelta menestykseen:

1. Köpöttele kauppaan. Suuntaa kylmäosastolle ja etsi käsiisi kermaviilipurkki. Mene kassalle. Maksa ostoksesi. Köpöttele kotiin.

2. Laita kahvinkeittimeen suodatinpussi ja kippaa kermaviili sinne.

3. (Reseptin ylivoimaisesti vaikein osuus:) odota yön yli  (noin kahdeksan tuntia), kunnes ylimääräinen neste on poistunut kermaviilistä ja massasta on tullut kiinteää.

Onneksi olkoon, odottavan aika on pitkä, mutta palkinnoksi saat...
*rumpujen pärinää*... itse tehtyä tuorejuustoa!

Maistajan ensikommentti: "Hahahaa, friikkiä, täähän maistuu ihan tuorejuustolta!"

Mission accomplished! 

Tuorejuustoa voi sitten tietysti maustaa oman mielensä mukaan ihan millä vain (vaikka vaahtokarkilla?). Vain taivas on rajana. Mausteiden lisäämisen jälkeen kannattaa juusto laittaa hetkeksi jääkaappiin tekeytymään. Me tyydyimme tällä kertaa vähään ja heitimme sekaan vain suolaa ja valkosipulia. Toimi! Kannattaa kuitenkin kokeilla myös esimerkiksi paprikajauhetta, ruohosipulia, tuoreita yrttejä, chilikastiketta... Hyviä vinkkejä saa tekemällä yritysvakoilua kaupan vastaavista tuotteista. Villi veikkaus, että myös makeat toimivat hyvin. Tätähän täytyy ruveta jalostamaan! Miltäpä kuulostaisi esimerkiksi juustokakku itsetehdystä tuorejuustosta? Toki pohjaan tulevat keksitkin voisi leipoa itse, ja voikin on ilmeisesti helppo valmistaa. Hmmm...

Tuorejuuston säilyvyydestä en tässä vaiheessa osaa sanoa mitään, sillä tässä taloudessa se ei kyllä säily. Mutta jossain vähemmän ahnaassa ympäristössä sen luulisi jääkaapissa ainakin muutaman päivän säilyvän.


Huomioita ja vinkkejä:

- Mitä rasvaisempaa kermaviiliä ostat, sitä rasvaisempaa tuorejuustoa saat. Saat kätevästi myös vaikkapa luomua, laktoositonta... You name it.
- Kahden desin kermaviilitötsästä valmista tuorejuustoa tulee noin desin verran.
- Kermaviilin voi toki valuttaa myös esim. pakasterasiaan, mutta meidän kahvinkeittimemme on tippalukollista mallia, joten suodattimen irrottaminen ei olisi toiminut. Tällöin suodatin kannattaa peittää vaikkapa foliolla.


Life vest under your seat.

--------

Kun nyt vauhtiin päästiin, niin eihän sitä malttanut lopettaa. Monille saattaa olla jo entuudestaan tuttua viilin tekeminen itse. Tai jos ei ole, niin kyselkääpä äideiltänne, heillä todennäköisesti on kokemusta. Mutta koska kyseessä on Kokeileva Konditorio, ei tässä nyt tavallisesta itse tehdystä viilistä puhuta, vaan tämä tosiaankin oli testi. Parinkin KK:n jäsenen entisen kämppiksen rakkaan pään päälle oli tässä taannoin syttynyt lamppu: "Jos kerran tavallista viiliä voi tehdä itse, niin mitähän niistä maustetuista viileistä tulee?!" No siitähän piti sitten ottaa selvää... (Mehän siis totta kai otamme ehdotuksia vastaan muiltakin kuin sisäpiiriltä, eli jos jollakulla on mielessä häilynyt idea tai vaikka sen poikanenkin, jota ette ole uskaltaneet kokeilla, me teemme sen ilomielin! Saa siis nakata meitä kommentilla tai vaikkapa sähköpostilla. Luvassa mainetta ja kunniaa, kuten tälle tarkoin esitellylle kämppiksellekin.)

Ja toteutukseen: kauppareissulta mukaan tarttui omena-päärynäviilis. Viilintekohan tapahtuu siis niin, että purkista valmista viiliä otetaan reilu ruokalusikallinen toiseen purkkiin "juureksi" ja kaadetaan pari desiä maitoa päälle, sekoitetaan vähän ja jätetään vuorokaudeksi huoneenlämpöön tekeytymään esimerkiksi leivinpaperin alle peitettynä. Näin juuri teimme, paitsi että siitä maustetusta viilistä. Luonnonvoimiakin uhmaten (huhujen mukaan viili ei onnistu, jos on ukkosta ilmassa, ja sitähän oli) jäimme jännityksellä odottamaan tuloksia. Aika tarkalleen 24 tunnin kuluttua oli totuuden hetki. Viilin väri ei ollut aivan niin vihreä, kuin alkuperäisessä ja koostumuskin oli hieman löysempi ja venyvämpi. Mutta sitten tärkeimpään, makuun. Kyllähän sieltä hyvällä mielikuvituksella saattoi omenan ja päärynän aromit löytää. Tosin hetkeä aiemmin vastaleivotun sämpylän kanssa nautitulla valkosipulituorejuustolla saattoi olla jotakin tekemistä makuhermojen lamautumisen kanssa. (Pakko tähän väliin mainita noihin sämpylöihin liittyen, että alkuperäisessäkin reseptissä pitäytymisen taito näköjään on kuin onkin mahdollista jopa KK:lle, piti ihan kokeilla. Vietävän hankalaa se oli, mutta onnistui!) No, pitemmittä puheitta, viiliä saatiin aikaiseksi, mutta kukaan ei oikein taida uskoa, että jatkojalostuksessa omenan ja päärynän maut ainakaan voimistuisivat.

--------

Nyt on kenties korkea aika pysäyttää tekstiripuli ja stopata tätä informaatiotulvaa, jotta saatte hieman hengähtää ja lepuuttaa silmäluomianne. Ja kun olette valmiit lukemaan loput Tee-se-itse -yöstä, voitte siirtyä siihen TSI-raportin toiseen osaan.

Kuiske kuuluu: "Joko saapi maistaa..."

Hei me leivotaan taas!

Yleisön pyynnöstä tämä päivitys kertoo suuren suosion saaneista laku- vaahtokarkkipullista (ja siinä sivussa niistä muutamasta muusta, joita sillä kerralla väsättiin. Laku-vaahtokarkkipullat ovat kuitenkin antaneet nimensä koko satsille, sillä ne ovat saavuttaneet julkisuutta myöhemminkin. Tämä tarina kertoo kuitenkin siitä ensimmäisestä kerrasta, se on tosi ja kertojat elävät). Kävi nimittäin niin, että päivänä eräänä Kokeilevan Konditorion väki kokoontui taas kommuuniinsa ja mitäs muuta tämä porukka osaisi yhdessä tehdä kuin leipoa. Tällä kertaa päätettiin pistää tulemaan jotakin perinteistä, ja mikäs olisi sen tavallisempaa kuin pulla! Vähän silloin vielä tiedettiin siitä kuinka epäperinteistä pullaa oli uunista tuleva.

Marssittiin siitä sitten kauppaan ja mietittiin, mitä pullan sisälle laitettaisiin. Ideat seurasivat toisiaan ja sovittiin, että kukin sai hyllyistä kerätä mukaansa, mitä sopivaksi katsoi. Lopulta kassalle sitten ladattiin muun muassa mansikkamarmeladia, vaniljacremeä, lakritsia, vaahtokarkkeja ja salmiakkisuklaata. Kotona päätettiin, että tehdään ihan semmoinen reiluhko taikina, kun on kerran kolme leipojaakin. Reiluhko tarkoitti meille sellaista (jos oikein muistan) puolentoista litran taikinaa. Rakkaan asuntomme pöytätila on kuitenkin merkittävästi rajallinen (vaikka toki ainahan voisi mennä huonomminkin), ja käytännössä se pakotti ottamaan taikinasta aina vain pienen osan kerrallaan käsittelyyn. Eihän siinä sinänsä mitään, aikaahan meillä oli koko yö, mutta järjestelyn seurauksena loistavasti kohoava taikinamme oli aina leivonnan aikana turvonnut entisiin mittoihinsa eikä kertakaikkiaan tuntunut ikinä loppuvan. Jossain vaiheessa alkoi epätoivo jo vallata mielen, kun taikinaa riitti aina vaan. Itse taikinahan muuten siis oli sinänsä ihan normaali peruspullataikina, jonka reseptin voi bongata vaikka vehnäjauhopussin kyljestä tai soittamalla äidille.

Ei pulla tapa ja taikinaan ei huku
kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan.

Tosin silloin kyllä jo pelotti, että tähän taikinaan hukutaan.

Mutta syntyihän siitä niitä pulliakin. Eikä tosiaan ihan tavallisia pullia. Taikinamöntti kerrallaan kaulittiin levyksi ja siitä paineltiin IKEA:n isolla juomalasilla pyörylöitä. Laku-vaahtokarkkipullien aikaansaamiseksi pyörylän keskelle palat lakua ja vaahtokarkkia, mutta varioidahan voi aina pistämällä myös esimerkiksi pelkän lakun, salmiakkisuklaan palasen, marmeladia tai mitä nyt sitten mieleen juolahtaakaan. Sitten pyörylä nyytiksi, josta pyöriteltiin pulla. Tässä kohtaa kannattaa olla varsin huolellinen, ettei taikina jää jostain kohti liian ohueksi tai nyyttiin helposti aukeavia saumoja, rei'istä puhumattakaan, vaahtokarkki nimittäin on semmoinen epeli, että se uunissa sulahdettuaan pyrkii pullasta pihalle, jos suinkin vain sopivan raon löytää. Makuunhan karkulaisen onnistunutkaan pako ei sinänsä vaikuta, mutta ulkoiseen tahmeuteen ja estetiikkaan kyllä. Ja kun nyt estetiikasta tuli puhe, niin kerrottakoon vielä, että koska pienet pullanöösit olivat erilaisista sisuksistaan huolimatta ulkoapäin ihan samannäköisiä, täytyi meidän keksiä, kuinka pullat paistamisen jälkeen erottaisi toisistaan. Onneksi kaapista löytyi monia erilaisia nonparelleja ja strösseleitä, joilla pullat koristella. Söpöjähän niistä tuli! Sitten mietittiin, minkähänlaiset strösselit sitä kuvasivatkaan minkäkinlaisia pullia. Kirjoitettiin me lunttilappu.

Mutta voi että ne oli sitten hyviä! Suosittelemme lämpimästi kokeilemaan joskus. Tosin pitänee varoittaa, ettei kannata säikähtää, jos vaahtokarkkipullissa ei paistamisen jälkeen näytä olevan mitään sisällä. Kukaan ei varmasti ole varastanut vaahtokarkkia, ja jos pulla on pyöritelty huolella, ei se varmasti ole karannutkaan. Se vain sulaa uunissa jättäen pullan sisään aukon. Vaahtokarkin karkaamista ei muuten voi olla huomaamatta, jos niin pääsee tapahtumaan. Ja jos sille pistää pullan sisään seuraksi vaikkapa mustikkaa, karkaaminen on villin lilaa katseltavaa. Viinirypäle sen sijaan ei pääse karkuun. Kokeilimme sitäkin. Mutta se kannattaa syödä varovasti, viinirypäle on vastapaistetun pullan sisällä nimittäin kuumaa kamaa. Polttavan kuumaa... Mausta kai sitten voi olla montaa mieltä.

Lopuksi täytynee suositella kokeilemaan hieman pienemmällä määrällä taikinaa ja ehkä myös aloittamaan leipomisen ennen kovin myöhäistä iltaa, varsinkin jos seuraavana päivänä on tiedossa koulupäivä ja aikainen herätys. Tämän olemme oppineet kantapään kautta, monta kertaa. Muistutamme myös, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, joten anna pois pullista puolet ja ei muuta kuin tassut taikinaan!

Aivan niin kuin oisin  

mennyt pullasta sekaisin.
 Tänä yönä voisin     

 loputtomiin leipoo!    

Viidestoista lettu saapuu painajaisineen...

Me ei olla ihan varmoja, kannattaakohan sitä todella ihan jo mainettamme ajatellen aloittaa tästä, mistä nyt aiomme aloittaa, mutta se nyt kuitenkin on kokeiluistamme tällä hetkellä viimeisin. Samalla se valitettavasti sattuu olemaan myös pahinta, mitä Kokeileva Konditorio on koskaan saanut aikaiseksi.

Lettutaikinaanhan voi tunnetusti käyttää melkein mitä tahansa juomakelpoista nestettä. Maito tai vesi lienee peruslettutaikinaa ajatellen yleisimmät vaihtoehdot, mutta kivoja makuja voi etsiä korvaamalla sen esimerkiksi hyvällä mehulla tai kivennäisvedellä. Tai, rehellisyyden nimissä, itsehän emme ole kokeilleet, mutta sellaista ne kylillä huutelee. Niinpä keskikesän jouluisissa tunnelmissa saimme edellistä lettusatsia tehdessämme (Päärynälettuja. Olivat muuten hyviä!) loistoidean ensikerralla tehdäkin glögi-piparilettuja. Idea innosti kovasti ja kun lopulta noin viime torstaina päätimme ryhtyä tuumasta toimeen, odotimme siitä suorastaan laku-vaahtokarkkipullien veroista sensaatiota (laku-vaahtispullat ovat Kokeilevan Konditorion suuri ylpeydenaihe, josta lisää myöhemmin). Noh, tähän mennessä olette ehkä jo oivaltaneet, että sellaista niistä ei aivan tullut...

Teimme lähes normaalin lettutaikinan (meille se tarkoittaa siis 4dl maitoa, 1 kananmuna, reilu 1/2tl suolaa, 1 tl sokeria, puolikas tl vaniljasokeria, 2dl vehnäjauhoja ja 2rkl öljyä, kaikki sekaisin, puolen tunnin turvotus ja pannulle). Normaaliushan tosin katosi jo alkuunsa, kun maitopurkin sijaan jääkaapista otettiin glögitörppö. Muut aineet hämmennettiin glögin joukkoon ja ällöttävän marjapuuronpunainen litku viimeisteltiin murustelemalla reippahasti kaapista löytyneitä piparkakkuja sekaan. Satsin turvottua kaivoimme innoissamme lettupannun esiin ja paistoimme ensimmäiset testiletut. Kuitenkin jo ensimmäiset pienet puraisut saivat testiryhmän ilmeet valjuuntumaan - eihän tämän tältä pitänyt maistua... Pettymystä niellen julistimme, ettei tätä nyt kuitenkaan vielä tähän luovuteta! Jouluahan tässä haettiin eli kanelia vaan sekaan ja uudet maistiaiset. Maku oli edelleen lähinnä outo. Ei varsinaisesti paha, ei todellakaan hyvä, mutta outo. Seuraavaksi kaapista sekaan joukko piparitaikinasta tuttuja mausteita, sitten siirappia, fariinisokeria ja manteleita, joka välissä uusi testi, mutta ei se siitä somentunut. Päinvastoin viimeisten lettujen kohdalla tiesimme, että nyt ei enää maistu vain oudolle, tämä on jo ihan oikeasti pahaa! Jotkin jutut eivät vain toimi, vaikka odotukset olivat suuret. Kaikkien lisäilyjen jälkeen tulos oli annos hämmentävää lettutaikinanlitkua, jonka paistamisesta ei seurannut mitään hyvää, sensaatiosta puhumattakaan. Viimeisinä epätoivon hetkinä heitimme sekaan jo chiliäkin, mutta senkin jälkeen testiryhmän kommentti oli lähinnä: "Ei tässä kyllä se chili maistu, mut kaikki muu paha kyllä."
Lopulta päädyttiin tuumimaan, jospa siihen ois sekaan heittäny vielä esimerkiksi valkosipulia, pestoa, muskottipähkinää, mätää omenaa ja lihaliemikuution - maku ei nimittäin ois siitä enää pahentunut kuitenkaan. 

Aina oikein uskoa ei jaksa leipomiseen
tämän syöntihän on melkein itsemurhaa...

Ei siis ollut laku-vaahtispullan haastajaksi tästä. Joku kenties ajattelee, että kyllä me ollaan tyhmiä, kun ees kokeiltiin, mutta eipä sitä kaikkee kokeilematta tiedä. Ollaanpa me nyt kokeiltu, ettei teidän tarvitse. Kenties toisensorttisin suhtein (esimerkiksi ruokalusikallisen verran vajaa 4dl maitoa ja ruokalusikallinen glögiä) tästä olisi saanut aikaiseksi jotakin edes syömäkelpoista, mutta täytyy sanoa, että ei kyllä vähimmässäkään määrin kiinnosta edes kokeilla. Ajatukset glögi-pipariletuista huuhtoutuivat pöntöstä alas lopun taikinan mukana.

Huulillani outo maku letun paistuneen
glögin jälkimaku rypistää naamaa
yökötys käy päälle lailla laivueen
tätä suuhuni en pistä toista kertaa...


Kokeileva Konditorio kiittää ja kuittaa, ens kerralla tehdään jotain muuta.

P.S. Niistä päärynäletuista vielä. Resepti oli siis peruslettutaikinan, mutta lisäksi palasteltiin sekaan pari päärynää. Palaset aiheutti pientä haastetta paistamiseen, mutta letuista tuli ihan älyttömän hyviä! Tätä kehtais jo suositellakin. Hiveli jopa ei-niinkään-päärynän-ystävän makuhermoja. Ja päärynän sijastahan voi käyttää myös esimerkiksi omenaa. Hmm... tai porkkanaa?

Alussa oli pulla...

Koska aamuyön kuningasideat tunnetusti maistuvat asuintovereiden suissa seuraavana päivänä makialta, voihan sitä "ihan nopeesti vain" leipoa pienen tai vähän isomman pullasatsin. Toisaalta mikäs sen parempi tapa rauhoittaa sydänsuruisaa mieltä kuin kaivaa kaapista kaikki sokerinen ja pistää uuniin. Ja kun on valvottu kyllin monta yötä mitä loistavampia leivonnallisia kuningasideoita toteuttaen, on tästä kokeilevasta leivonnasta lopulta syntynyt pienen porukan yhteinen harrastus - Kokeileva Konditorio. Meille ja Facebook-päivityksiämme seuranneille ystävillemme tämä kaikki on ollut jotakin niin syvästi viihdyttävää, että päätimme levittää näitä hyvän ja pahan mielen makuelämyksiä suuremmallekin yleisölle ja täten perustaa blogin kaiken kansan saatavilla olevaksi leivontapäiväkirjaksemme.

Jatkossa tulemme sekä muistelemaan vanhoja hyviä ja vähemmän hyviä ideoitamme että raportoimaan uusista wannabe-sensaatioista. Mahdollisuuksien mukaan laitamme jakoon myös tuotostemme reseptit, mutta katsomme tarpeelliseksi varoittaa, että niiden kokeileminen on omalla vastuulla. Touhumme luonteen vuoksi sattuu usein myös niin, ettei kukaan ole muistanut laittaa mihinkään muistiin, mitä mihinkin taikinaan loppujen lopuksi on laitettu. Joskus se harmittaa, toisinaan ehkä parempi niin.

Tervetuloa kanssamme makumatkalle syvälle sinne ja takaisin. 
Kolmas pelti toden sanoo!

Matkaoppaina loistavien ja vähän himmeämpien ideoiden ruuhkabussissa koko Kokeilevan Konditorion puolesta:

Ixu, Henniz & Zarza