Tällä kertaa vuorossa muuan suolainen muisto. Pitsan
tekeminen itsehän on helppoa kuin heinänteko: liuotetaan 30 grammaa hiivaa pariin
desiin haaleaa vettä, lisätään puoli teelusikallista suolaa, 4
ruokalusikallista öljyä ja 5
desilitraa vehnäjauhoja, vaivataan taikinaksi ja
annetaan kohota, vaivataan vielä, taputellaan levyksi uunipellille, levitetään
päälle sopivaksi katsotut täytteet ja työnnetään uuniin 250 asteeseen 15-20
minuutiksi, ja voilá! Vaikeintahan koko touhussa on päättää, mitä ihmettä siihen
pitsan päälle nyt sitten laittaa, siihenhän kun nimittäin voi pistää
vaikka mitä. Nälkäinen konditoriomme päätti ratkaista asian arpomalla –
listattiin lapuille joukko aineksia, laput pipoon ja piposta sopiva määrä
lappuja. Yksinkertaista, toimivaa, suorastaan nerokasta paitsi… Noh, olisi ehkä
kannattanut miettiä tarkemmin 1. montako lappua nostetaan ja ehkä jopa vielä tarkemmin 2. mitä niihin
lappuihin lopulta kannattaa kirjoittaa.
Tuloksena oli juusto-banaani-unclebensmörmelö-ketsuppi-kana-tomaatti-tonnikala-sipuli-feta-tacosipsipitsa,
lempinimeltään superyllärijännälottopizza. No jännäähän se tosiaan olikin,
ulkomuoto oli jokseenkin runsas ja joka ikinen suupala maistui erilaiselta; kun ensin oli
saanut suuhunsa jotakin älyttömän hyvää, tekikin seuraavan haarukallisen jälkeen
mieli oksentaa ja sitä rataa. Mutta hauskaahan meillä oli taas!
Lyhyestä virsi kaunis: arpominen ei ole huono idea, jos ei
osaa päättää täytteitä, mutta jonkin sortin harkintaa lienee syytä käyttää. Ei
meillä muuta tältä erää.
